Ennakoivat supistukset alkoivat reilua viikkoa ennen laskettua aikaa (20.1.), ja niitä tuli kolme neljä yössä. Aamulla supistukset lakkasivat odottajien pettymykseksi. Keskiviikkona 23. tammikuuta, jolloin raskautta oli kulunut 40+3 viikkoa, supistukset jatkuivat aamun valjetessa. Ne eivät olleet kovin kipeitä, mutta tulivat säännöllisesti noin kymmenen minuutin välein koko päivän. Keskiyöllä supistukset muuttuivat kipeiksi, mutta sinnittelimme kotona. Torstaina iltapäivällä kävimme synnytyssairaalassa, jossa todettiin synnytyksen olevan vasta käynnistymässä. Kohdun suu oli avautunut vasta vaivaisen sentin. Palasimme turhautuneina kotiin jatkamaan odottelua.
Puuskutin koko päivän supistusten kourissa ja pelkäsin voimieni ehtyvän huonosti nukuttujen öiden takia. Raisa tuli yökylään pitämään seuraa, sillä luultavasti tämäkin yö menisi valvomiseksi, ja tulevan isän olisi hyvä saada edes vähän unta. Eipä tiennyt Raisa-täti mihin joutuisi! Supistukset kävivät sietämättömiksi puolenyön aikoihin, joten lähdimme kaikki kolme synnytyssairaalaan aamuyön tunteina. Avautumista ei ollut tapahtunut merkittävästi viime visiitistä, mutta jäimme lepohuoneeseen loppuyöksi. Sain kipupiikin kankkuuni, mutta supistuskivut eivät juurikaan helpottuneet. Sain kuitenkin levättyä hieman, sillä lääke sain pään tuntumaan niin raskaalta, ettei sitä viitsinyt nostaa tyynystä...
Aamulla supistukset tihenivät, mutta sinnittelin jonkin aikaa ilman kivunlievitystä. Kuuma kylpy ja lämpötyynyt selässä auttoi jonkin verran, mutta pian kaivattiin järeämpiä keinoja. Ensiksi turvauduttiin aquarakkuloihin, joita sain selkääni kolme kappaletta. Niiden laittaminen sattui uskomattoman paljon, joten sanoin kiitos ei lisärakkuloille. Puuskuttelin jumppapallolla istuen tunnin verran, ja koin rakkuloiden auttavan hieman selässä tuntuvaan supistuskipuun. Teho lakkasi kuitenkin nopeasti. Seuraavana kokeiltiin ilokaasua, mutta se kerrassaan pahensi supistuskipuja. Maskia piti käytännössä imeä henkensä kaupalla supistuksen aikana, jolloin kipu tuntui entistä pahemmalta. Ilokaasun teho tuntui sitten supistuksen jälkeen kun lopetti kaasun hengittämisen. Ihanan raukea olohan se oli, mutta ihan väärään aikaan. Ensi kerralla kokeilen kyllä hengittää ilokaasua reilusti ennen supistusta.
Halusin välttää epiduraalia, koska olin kuullut siitä paljon negatiivista. Iltapäivällä se alkoi kuitenkin tuntua hyvältä vaihtoehdolta, ja niinpä siirryimme synnytyssalin puolelle, jossa anestesialääkäri laittoi puudutuksen. En oikein tiennyt millaista tehoa odottaa, mutta pian huomattiin, että puudutus ei toiminut niin kuin sen pitäisi. Supistuskivun sijaan katosi jaloista tunto ja supistukset harvenivat ja muuttuivat epäsäännöllisiksi. Supistusten palauttamiseksi aloitettiin välittömästi oksitosiinin tiputtaminen suoneen. Supistukset palautuivat pian entiseen kolmen minuutin tahtiinsa - samalla teholla kuin aiemmin. Puudutusainetta laitettiin lisäannoksia, mutta mikään ei auttanut. Ilmeisesti aine oli mennyt väärään kanavaan.
Iltaa kohti mentäessä supistuskivut kulminoituivat yhteen pisteeseen selässä enkä siinä vaiheessa saanut pidettyä itseäni rauhallisena. Päätettiin uusia epiduraalipuudutus, jonka valitsin kohdunkaulan puudutuksen sijaan. Ajattelin, että pääsen helpommalla, sillä kohdunkaulan puudutuksen teho kestää vain noin tunnin. En halunnut itseäni pisteltävän jatkuvasti. Epiduraali tuntui tällä kertaa auttavan, ja sainkin sen voimin nukuttua jonkin aikaa. Se oli tärkeää, sillä voimani alkoivat olla lopussa. Herätessäni luulin selkäni puutuneen huonolla pedillä nukkumisesta, mutta pian alkoi painajainen: selässä tuntuva pistos supistuksen aikana oli palannut. Ennen kuin ehdimme kutsua kätilön paikalle, supistukset alkoivat jälleen tuntua todella kipeiltä, myös muualla kuin selässä. Siinä vaiheessa iski paniikki ja oksensin. Epiduraalia yritettiin vielä kerran tehostaa lisäannoksella, mutta se ei toiminut. Epätoivoisena suostuin uusiin aquarakkuloihin, mutten kestänyt ottaa kuin yhden. Sekään ei tehonnut, joten alettiin valmistella kohdunkaulan puudutusta. Sisätutkimuksessa huomattiinkin sitten kaikkien yllätykseksi, että seuraavana toimenpiteenä ryhdytäänkin ponnistamaan!
Selkäpistos oli siis vaan kestettävä. Kätilö määräsi minut sänkyyn ponnistamaan kyljelleni, koska pelkäsi että lääkärin puuttumista tarvitaan. Lapsivesi oli muuttunut vihertäväksi. Aluksi ponnistaminen oli opettelua, sillä tuntui vaikealta tehdä lihastyötä samaan aikaan kun sattui. Opin tekniikan kuitenkin aika nopeasti, ja vauvan pää laskeutui vauhdilla. Ponnistimme koko perheen voimin, sillä tuleva isä oli mukana tsemppaamassa. Työtä vaikeutti se, ettei minulla ollut lainkaan ponnistamisen tarvetta, ja supistukset olivat todella vaimeita. En suoraan sanottuna tuntenut milloin pitäisi ponnistaa. Kun vauvan pää alkoi jo näkyä, puhuttiin imukupista ja välilihan leikkaamisesta. Leikkaamista varten ehdittiin jo laittaa välilihan puudutuskin, mutta onneksi ei ehditty leikata. Villapylly syntyi klo 02.11 lauantaiaamuna, ja väsynyt äiti säilytti välilihansa ehjänä. Pieniä repeämiä tuli sisemmäksi, mutta ne eivät tuottaneet myöhemminkään paljoa kipuja. Villapyllyn syntymäkin oli melko kivuton, sillä epiduraali oli saanut jotain aikaan: alapääni oli aivan puutunut! Tällaista epiduraalin ei kylläkään pitäisiläkään pitäisi aiheuttaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti